tiistai 24. marraskuuta 2015

Äiti

Otsikon sana tuo takuulla jokaiselle jonkinlaisen mielikuvan ihmisestä, joka tuota titteliä kantaa. Minkälaisen mielikuvan se sulle tuo? Ootko miettiny miksi ajattelet niin? Voisko ajatustapaa muuttaa?

Mä oon saanut ylpeänä kantaa kyseistä titteliä reilun viistoista vuotta. Tiesin jo pikkutyttönä, että haluan lapsia ja musta tulee isona äiti. Mutta mulla ei ollut käsitystä siitä, mihin lokeroon monet ihmiset mut äitiyden myötä yrittää tunkea. Äidin odotetaan olevan tietynlainen. On paljon asioita, mitä äiti-ihminen ei voi tai saa tehdä ja paljon niitä asioita, mitä äidin pitää tehdä. En ala luettelemaan niitä lukuisia kertoja, kun mulle on jostakin asiasta huomautettu tai rivien väleihin ujutettu kommentteja, mitä teen väärin. Mutta viiteentoista vuoteen on mahtunut jos jonkinmoista suota rämmittäväksi mielipahan takia.

Yks asia mihin törmään toistuvasti, mitä äidin nyt ei ainakaan saa tehdä, on matkustelu. Onhan se nyt aivan kamalaa, jos äiti lähtee muutamaksi päiväksi pois kotoa, eihän lapset voi isämiehenkans pärjätä... mutta sitten jos mies lähtee reissuilleen, ei kukaan kyseenalaista sitä. Miksi? Miksi se on isämiehille sallittua, mutta äideille ei? Mun yks iso henkireikä on se, että pääsen näkemään vähän toisenlaistakin maailmaa, kuin tään kotosuomen. Pitäiskö mun odottaa sitä seuraavaa henkireikäreissua sitten vielä kahdeksantoista vuotta, kun pienimmäinen on täysikäinen, vai voisinko lähteä silloinkaan?

Äitien pitäis ilmeisesti elää ikuisesti "sitku" elämää. Ja siihen mä en suostu. Mä en tiedä oonko mä täällä enää "sitku", enkä tiedä oonko "sitku" enää sellaisessa kunnossa, että voin tehdä asioita, mistä tykkään. Koska ylipäätään on se "sitku"? Mun mielestä äidit saa elää omaakin elämäänsä siinä äityden ohella. Oonhan mä edelleen myös Satu ja haluan toteuttaa niitä toiveita, mitä tää Satu haluais tehdä. Ikävä kyllä, joudun tuottamaan monelle pettymyksen siinä, etten suostu asettumaan enää siihen tiettyyn muottiin mitä multa odotetaan. Siihen muottiin tukehtuu, siinä muotissa seinät kaatuu mun päälle eikä se sovi mulle.

Onko sitten väärin, että oon halunnut ison perheen siitäkin huolimatta, että haluan toteuttaa omiakin unelmiani? Jos jonkun mielestä on, niin toivon, ettei sitä tulla mulle sanomaan. Mölyt voi pitää omas mahas ja omana tietonaan. Lapsilla on kuitenkin meidän perheessä toinenkin huoltaja, joka ottaa yhtä ison vastuun jälkeläisistään, kuin minäkin. Onneksi!

Oon sitä mieltä, että silloin kun äiti saa toteuttaa itteään, ja tehdä sellaisia asioita mistä nauttii, pystyy hän kotonakin oleman täyspäisempi ja tasapainoisempi äiti. Silloin jaksaa touhuta niiden ihanien ipanoiden kanssa ja tietenki ne ihanat ipanat on silti elämän a ja o, ne menee kaiken edelle, vaikka välillä vähän unelmiaan haluaa toteuttaakkin. Olkaa omia ittejänne, älkääkä piiloutuko äitiroolin taakse!



Satu




perjantai 20. marraskuuta 2015

KIITOS

Edellinen tekstini tänne toi mulle paljon tsemppaavia sanoja niin yksityisviesteinä, kuin ihan julkisinakin. Kiitos kaikille niistä! On hieno huomata, etten paini tällaisten asioittenkans yksin. Vaikka tokikaan en toivo kenellekkään raskaita aikoja tietenkään, mutta vertaistuki näyttää tässäkin asiassa olevan parasta ja se, että ihmiset kertoo omista kokemuksistaan ja siitä, miten itse ovat päässeet taas jaloilleen ja saaneet ilon palaamaan myös arkeen.

Mun olo on jo huomattavasti parempi. Itku ei tuu enää päivittäin ja ahdistavat tilanteet on vähentyneet. Yllättävinä tulevat asiat on vielä kompastuskivi, tuntuu että tartten aikaa sulatella asioita ennenkä pystyn tehdä päätöksen esimerkiksi jonnekkin lähtemiseen. En oo niin spontaani, mikä oon ollut, mutta eiköhän sekin asia korjaannu pikkuhiljaa. Pienin askelin täs mennään eteenpäin läheisten avustamana. Suurin apu tietenkin on lasten isämieheltä saamani tuki. Ennenkaikkea henkinen sellainen. Kiitos siitä vielä erikseen! <3

Näin viimeyönä unta kengistä. Mun vanhat tennarit oli joku vahingossa laittanut jalkaansa ja mä seisoin kengittä ihmetellen mitäs nyt. Löysin kenkätelineestä kerran käytetyt adidaksen tennarit jotka kiilsi vielä uutuuttaan ja olivat mageet. Ne puin jalkaani ja lähdin hypähdellen pois. Ei paljoa tartte unikirjaa tulkitakseen tuon unen. Sääliksi vaan käy sitä ihmistä, joka ne mun vanhat kengät jalkaansa puki... Mutta mun tulevaisuus näyttää valoisalta. :)

Toivottavasti voin tulevaisuudessa antaa edes pienen osan takaisin läheisilleni saamastani avusta ja tuesta! Nyt tuntuu siltä, että sanat ei todellakaan ole riittäviä, mutta ootte ihan mahtavia! Kiitos!



Satu




torstai 5. marraskuuta 2015

Raskasta

Mä oon aika puhki. Kulutettu loppuun. Oon yksinäinen. Siltä tuntuu nyt. Tuntuu, että mut on imetty henkisesti kuiviin, joka taholta. Panokset on loppu, ruuti on kuvunu yms. mitä näitä sanontoja on. Mun on vaikea myöntää sitä, että oon heikko. Oon oppinu pärjäämään ja tuntuukin siltä, että mun odotetaankin pärjäävän. Harva kysyy multa, kuinka mä voin. En osaa tehdä ittestäni niin isoa numeroa, että kukaan huomais mun väsymyksen.

Silti kaiken tämän keskellä, tää vauva-aika on aivan ihanaa ja nautin kyllä joka hetkestä näitten pientenkans täällä kotona. Niistä mä imen itteeni takaisin sitä virtaa, mitä tarvitsen. Vauva on saanut nimen, kauniin sellaisen. Hänestä tuli Kastanja. Kastanja on kasvanut hurjaa vauhtia joka on toisaalta haikeaa, mutta toisaalta enemmän iloitsen näkyvästä kehityksestä, jokapäiväisistä uusien juttujen oppimisesta.

Onneksi Kastanja on ollut alusta asti hyvä nukkuja. Yöt menee edelleen mallikkaasti ja saan itsekki pitkiä pätkiä nukuttua. Kyllä mä arjen askareet jaksan tehdä, ei siitä oo kyse. Enemmänkin kyse on henkisestä väsymyksestä ja siitä ollaanki jo lasten isämiehenkans keskusteltu. Puhuminen auttaa. Jos saa ymmärrystä ajatuksilleen.

Tällaisten ajatusten siivittämänä toivon jokaiselle Teille voimaa jaksaa tätä syksyn pimeyttä. Puhukaa jos on paha olla!!




Satu



lauantai 10. lokakuuta 2015

Syksy

Värit vaihtuu, syksyisen kirjavat puut ilahduttaa vielä hetken meitä. Mutta kaiken tämän syksyn väriloiston keskellä meillä eletään vaaleanpunaista arkea. Vauva on syntynyt reilu kuukausi sitten ja toi mukanaan tuon tyttövärin. Aika ihanaa taas, tää vauva-aika nimittäin. Haikeaa kuitenkin, kun tiedän tämän olevan viimeinen jakso elämässäni tämmöistä arkea. Nyt täytyy nuuskutella vauvantuoksut talteen, vai onnistuukohan se, että muistais miltä se vauvantuoksu nenässä tuntuu, kun aikaa on kulunut vuosia eteenpäin?

Tällä kuudennella kerralla kaikki tuntuu niin lopulliselta. Meidän perhe on nyt täysinäinen ja viimeinen lauta on lyöty kivijalkaan vauvan myötä. Nyt ajattelen päivittäin, että "tää on viimeinen kerta kun sitä ja tätä". Nautitaan täysillä jokaisesta hetkestä, jotka sisältää ensimmäisiä nauruja, ensimmäisiä jokelteluja, ensimmäisiä liikkeelle lähtemisiä yms. Vauva kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia, nyyh!

Aika hurjaa ajatella, että mä oon kuuden lapsen äiti. En koskaan suunnitellut itselleni suurperhettä, vaikka tiesinkin tahtovani useamman lapsen, jos se mahdollista on, mutta että kuusi! :) Nyt tuo lukumäärä tuntuu just oikeelta, näin sen pitikin mennä.

Isot sisarukset otti uuden tulokkaan rakkaudella vastaan, ihan jokainen. Jopa tuo taapero-Casmir pusuttelee ja halailee ja haluaa sylitellä vauvaa, vaikka välillä onkin kateellinen vauvalle, jos se pääsee isämiehen syliin. Äitin sylissä vauva saa olla rauhassa, eikä Cassu siitä piittaa. Selvästi isänsä poika siis. Toisin sanoen elämä on lähtenyt rullaamaan täällä hyvin, väsy vaan painaa mun silmää ihan erilailla, kuin silloin parikymppisenä, kun tään taipaleeni aloitin. Mutta jaksan, kun tätä kaikkea ei tarvi tehdä yksin. Paljon on apukäsiä, eikä mun tarvi joka yö edes herätä syöttelemään itse, kun tuo isämies hoitaa välillä sen homman.

Värikästä loppusyksyä ja revontulien räiskettä!





Satu





keskiviikko 5. elokuuta 2015

Satun Mustikka-Rahkapiirakka (pellillinen)


Sain sangollisen mustikoita. Pakkohan mun oli alkaa leipomaan pikimmiten. Vilkaisu jääkaappiin ja kuukleen sai kehittelemään seuraavanlaisen ohjeen:

MUSTIKKA-RAHKAPIIRAKKA

Pohja:
250 g voita
8 dl vehnäjauhoja
3,5 dl sokeria
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
250 g rahkaa
loraus maitoa notkistamaan
1 muna

Sulata voi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja sekoita sulatettu voi niiden kanssa sekaisin, saat näin murumaisen seoksen. Ota muruista noin 1/3osa sivuun. Lisää lopputaikinaan rahka, maito ja muna. Maitoa sen verran, että saat vähän notkeampaa taikinaa. Halutessas voit jättää rahkan pois ja laittaa pelkkää maitoa sen tilalle. Levitä taikina pellille.

Täyte:
500 g rahkaa
1 dl sokeria
3 tl vanilliinisokeria 
1 muna

Sekoita täytteen aineet keskenään ja levitä pohjan päälle pellille. 

Lisää REILUSTI oman maun mukaan mustikoita täytteen päälle. Ja lopuksi ripottele jäljelle jäänyt muruseos koko komeuden päälle.

Paista 200 asteisessa uunissa öpaut 30 minuuttia.

Tarjoa joko sellaisenaan tai vaniljakastikkeen/vaahdon kanssa. Nam!! 







Hyviä herkkuhetkiä!



Satu




sunnuntai 2. elokuuta 2015

Valokuvaus

Olispa aikaa, tunteja muutama lisää päivässä, niin kuvailisin kaikkea mahdollista. Valokuvaus on kiinnostanu mua aina, mutta vielä ei oo ollu mahdollisuutta ittensä toteuttamiseen. Joskus tulevaisuudessa hommaan kunnon vehkeet ja opettelen opettelemasta päästyäni. Koska kuvauksen maailma on yhtä opettelua, siihen ei kukaan valmistu ikinä täysin. Aina löytyy uusia juttuja, ideoita, tekniikoita, säätöjä yms.

Mun mielestä kuitenkin kuvaamisen ydin löytyy kuvaajan taiteellisesta silmästä. Jos sitä ei oo, ei kuvistakaan taida kummoisia tulla, muutakun ehkä säkällä joskus. :) Oikeiden kuvakulmien löytäminen eri tilanteissa ja ympäristön huomioiminen ei oo aina helppoa.

On onni, että meidän esikoisen kummisedällä on silmää kuvauksen maailmassa ja saatiinkin hänet ottamaan Camillan rippikuvat. Nyt täytyis vaan osata valita kiitoskorttiin kuva, kun valittavana on niin monta hyvää otosta, että haluais ne kaikki. :D

Kiitos Marko! <3

Alla yks ihana kuva, Markon ottama siis, joka löytyi tuolta rippikuvakansiosta. :)



Aika hieno, vai mitä?



Satu








maanantai 27. heinäkuuta 2015

Kesä?

Pitkän bloggaustauon jälkeen on vaikea aloittaa kirjoittamista. En tiedä miksi. Kirjaimet takertuu sormenpäihin, eikä sanoja tunnu muodostuvan ollenkaan. Outoa. Yleensä mulle kirjoittaminen on aika helppoa ja terapauttistakin. Mutta kokeillaan silti. :)

Aika on tainnut kulua kesää odotelles, eikä se oo vieläkään tullut, vai onko? Riippuu mitä kesältä odottaa. Mä oon nauttinu lomasta, joka alkoi juhannusviikon alusta ja jatkuu vielä vuoden eteenpäin. En oo senkään takia osannut blogia päivitellä, kun en oo halunnut raskaudesta täällä sen kummemmin puhua. Nyt kuitenkin sen verran, että äitiysloma alkoi lauantaina, eikä siitä sen enempää. :)

Kesä on ollut ilmojen suhteen mulle nautinnollinen. En oo kaivannutkaan mitään helteitä. Lapsia silti käy vähän sääliksi nää kurjat kelit, mutta silti tuntuu, että hekin on kerinny kuitenki touhuamaan vaikka mitä. Heidän loma on hujahtanu huomaamatta loppusuoralle, eikä täs oo enää kun kaks kokonaista viikkoa ja pari päivää koulun alkuun. Hyi kauhia!

Tämä kesä painuu mielen sopukoihin ikimuistoisena sen takia, että viime lauantaina saatiin juhlia meidän esikoisen, Camillan, rippijuhlia. Konfirmaatio tapahtui jo viikkoa aiemmin Ryttylässä. Tunteikkaita hetkiä on eletty ainakin tää viimeksi kulunut viikko. Konfirmaatiotilaisuus oli ihana ja viikonlopun juhlat kruunas tapahtuman. Meidän koti oli täynnä rakkaita sukulaisia ja ystäviä. Liian harvoin nähdään monien kanssa, enemmän pitäis kyläillä ja vaihtaa kuulumisia. Mutta ihanaa, että niin moni pääsi paikalle ja KIITOS vielä jokaiselle, teitte Camillan ja meidän koko perheen juhlapäivästä onnistuneen vaan olemalla paikalla! <3

Värikästä syksyä täs saa alkaa jo odottelemaan. Siihen mahtuukin taas uutta ja ihmeellistä tapahtumaketjua monella osa-alueella. Niistä tapahtumista yritän näppäillä pikkuhiljaa tekstejä tännekkin. Nauttikaahan viimeisistä kesä- ja lomapäivistä täysillä, ilmoista huolimatta!!



Satu





tiistai 3. maaliskuuta 2015

Hiljaiseloa, syystä että...

Tervehdys pitkästä aikaa. Blogin päivittely on jäänyt ja siihen on syynsä. Sairastelukierteestä toiseen kuljettiin, välillä itse kipeänä, välillä lapsista joku ja välillä jopa lasten isämies. Sen verran verotti jaksamista, ettei millekkään ylimääräiselle jäänyt voimia. Sitten vielä selvisi se, että mun veriarvot oli romahtanut huolestuttavan alas, joka taas itsessään lietsoi lisää väsymystä. Rautavarastotkin oli päässeet tyhjentymään melkein kokonaan. Joten ajatukset blogin kirjoittamisesta kyllä jäivät ja pääasia oli saada itsensä kuntoon.

Nyt, kun viimeisistä sairasteluista on tovi ja hb.kin on noussut muutaman pykälän, jaksan jo vähän paremmin. Rytmihäiriöt ovat poissa ja jaksan käydä lenkillä. Eihän se väsymys kokonaan ole kadonnut, mutta vähentynyt kyllä. Silti tuntuu nytkin tämän kirjoittaminen työläältä. Kirjaimet hyppivät riveillään eikä ajatuksia meinaa saada järjestykseen.

Palaan blogin pariin muutaman viikon päästä taas tiiviimmin. Luulen, että sitten jo jaksan, jos en muuten, niin keväisen auringon voimalla ainakin! Siihen asti tankkailen vitamiineja ja rautatabletteja kera terveellisten ruoka-aineiden. Eiköhän tällä appelsiinintankkauksella nousta tästäkin suosta.

Aurinkoisia kevätpäiviä Teille!





Satu




tiistai 13. tammikuuta 2015

Sairaslomalla

Alaselkä sanoi työsopimuksensa irti sunnuntai-iltana. Se ei tykännyt mun konttimisesta lattianrajassa ja päättikin poksahtaa sieltä noustessani. Sen jälkeen ilta olikin aika tuskaisa, eikä kävelystäkään meinannut tulla mitään. Nyt sitten parannellaan kolmen päivän saikulla sitä. Onneksi kipu on alkanut antaa periksi, kumartelu ja pikkuCasmirin nostelu ottaa kipeää kyllä vielä, mutta kävely jo onnistuu. Eiköhän se tästä.

Huomaan Casmirin olevan paljon rauhallisempi, kun ollaan kahdestaan kotona. Ihan erilainen, mitä hän on silloin, kun teen töitä. Työpäivien iltoina Cassu on äkäinen ja kiukuttelee huomattavasti enemmän, kuin nyt. En oo aikaisemmin tajunnutkaan, miten mun työ vaikuttaa tuohon pikkuihmiseen. Taitaa olla melkoisen rankkaa jakaa äiti ja lelut vieraitten lasten kanssa. Tästä lähtien täytyy siis keskittyä työpäivien jälkeen enemmän Casmiriin sylitellen ja leikkien sen kanssa. Toinen on vielä niin pieni! <3

Harmittaa, kun en pääse pihalle ulkoilemaan. Ihan kivan näköinen ilma siellä olis, mutta en viitti alkaa pukemaan tällä selällä tuota kloppia. Täytyy ulkoilla iltapäivällä, kun isämies kotiutuu ja puettaa pojan. Onhan meillä täällä sisälläkin paljon tekemistä. :)

Mukavaa tiistaita Teille! Muistakaa arvostaa terveyttänne!




Satu




sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Sekavaa

Päässäni on sekavaa. Liian monet värit risteilevät edestakaisin aivolohkosta toiseen. Tuntuu, etten saa ajatuksia järjestettyä ollenkaan ja sekoittuneet värit luovat vain ruman ruskeita, mustanpuhuvia möykkyjä päähäni. Mennyt vuosi nostaa vielä monia harmaita muistojaan pintaan, vaikka suurimmaksi osaksi vuosi olikin positiivinen. Miksi ne negatiivisen surulliset asiat puskevat läpi? Ehkä joudun niitä vielä läpikäymään saadakseni ne johonkin järjestykseen mieleni syövereihin ennenkä pystyn menemään eteenpäin. Myös monet menneisyyden haamut on jostain syystä nostaneet päätään ylös, ja oonkin läpikäynyt vuosien takaisia sähköpostiviestejäni... mikä ehkä oli sinänsä virhe. Poistin ne, turha vatvoa menneitä. Eikä menneiden vatvominen yleensä tapoihini kuulukkaan. Mutta joku ihmeen voima mut sai ne avaamaan ja läpikäymään vielä kerran. Kai sekin oli vain tehtävä, että niistä asioista voi päästää irti!

Paljon on tullut mietittyä elämän negatiivisia asioita ja ihmisten loukkaavia kommentteja. Ihmettelen joka kerta, miten joku voi arvostella toisten valintoja ja miten se joku voi ajatella olevansa itse oikeassa. Tuntuu, ettei täällä enää suvaita ketään. Asiat moninkertaistuu, jos loukkaukset koskevat omaa lasta. Silloin nostaa mun sisällä asuva leijonaemo päätään ja murahtaa varoittavasti. Puollustan lapsiani viimeiseen hengenvetooni asti! Vaadin lapsiltani toki paljon, välillä liikaakin, enkä kasvata heitä pumpulissa miettien ettei mun kullannuppuni ikinä voi tehdä mitään väärää. Laitan heidät vastuuseen teoistaan, jos ovat kaltoinkohdelleet jotain toista. Mutta en anna kenenkään myöskään heitä kaltoinkohdella. Totta on se, että jokainen "isku", mikä kohdistuu omaan lapseen, ottaa kaksinkertaisesti kipeää äitiin. Ainakin mun kohdalla totta tuo.

Onneksi kuitenkin näitä negatiivisia asioita on paljon vähemmän, kuin positiivisia, ja nyt täytyykin keskittyä niihin plussiin. Luulen, että kun nää vanhat asiat oon päässäni läpikäynyt, kääntyy uus sivu ja elämän kirkkaankeltainen valo taas voittaa kuus nolla nää mustanharmaat mietteet. Ollaanhan nyt jo menossa kevättä kohti, joka on jo iiiiiso positiivinen plussanmerkki ekalle uudelle sivulle. Pitäis kattella joku matka, mitä odottaa ja mielellään jonnekki aurinkoiseen paikkaan niin plussaa sais vahvistaa tehosteväreillä! Joka tapauksessa isoimmat plussat saa piirtää jokainen lapseni omalle sivulleen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, mutta sanon sen silti: "ilman heitä ei mulla olisi mitään!" <3


Selkeämpiä värejä päähäni odotellen...





Satu





torstai 1. tammikuuta 2015

Vanhasta Uuteen

Vuosi on vaihtunut. Paljon on vanhana vuotena taas sattunut ja tapahtunut. Aloitin viime vuoden olemalla vielä äitiyslomalla. Helmikuussa alkoi työt ja melkoisen raskas arki. Kevät kierähti pikavauhdilla ohi, kesästä nautittiin täysin rinnoin, lämpö ja aurinko... <3 Syksyllä jatkui raskas ja väsyttävä arki, pitkät työpäivät imivät musta tehokkaasti mehut. Nyt nautitaan ansaittua kolmen ja puolenviikon lomaa ja ladataan akkuja. Oon toiveikas, ettei tuleva vuosi olisi yhtä raskas arjen suhteen ajateltuna.

Viime vuonna pääsin toteuttamaan itseäni matkustelemisen suhteen peräti kahdesti. Huhtikuussa lähdin "Voicella on lentokone" porukan mukaan ikimuistoiselle seikkailulle Barcelonaan. Voi että, ihana matka ja ihania matkakavereita! <3 Elo-Syyskuun vaihteessa matkustettiin Konstan kymppimatkalle Turkkiin ja sinne jäi iso pala sydämestä. Kyllä mä takaisin sinne vielä aion palata! <3

Tämän vuoden matkasuunnitelmat on vielä auki, mutta jonnekkin on lähdettävä. Saa nähdä, mikä tulee olemaan seikkailukohteenani!

Perheessämme tullaan viettämään Heinäkuussa ensimmäisiä rippijuhlia. Edelleen mietin, minne se aika on kadonnut. Itsehän pääsin ripiltä ihan hiljattain... Vai?! :D

Ties mitä muuta mullistavaa on tänä vuonna tiedossa ja tulossa, se jää nähtäväksi. Ihanaa ja rakkauden täyteistä Tätä Vuotta kaikille ruudun toisella puolella istuville! <3




Satu