tiistai 24. marraskuuta 2015

Äiti

Otsikon sana tuo takuulla jokaiselle jonkinlaisen mielikuvan ihmisestä, joka tuota titteliä kantaa. Minkälaisen mielikuvan se sulle tuo? Ootko miettiny miksi ajattelet niin? Voisko ajatustapaa muuttaa?

Mä oon saanut ylpeänä kantaa kyseistä titteliä reilun viistoista vuotta. Tiesin jo pikkutyttönä, että haluan lapsia ja musta tulee isona äiti. Mutta mulla ei ollut käsitystä siitä, mihin lokeroon monet ihmiset mut äitiyden myötä yrittää tunkea. Äidin odotetaan olevan tietynlainen. On paljon asioita, mitä äiti-ihminen ei voi tai saa tehdä ja paljon niitä asioita, mitä äidin pitää tehdä. En ala luettelemaan niitä lukuisia kertoja, kun mulle on jostakin asiasta huomautettu tai rivien väleihin ujutettu kommentteja, mitä teen väärin. Mutta viiteentoista vuoteen on mahtunut jos jonkinmoista suota rämmittäväksi mielipahan takia.

Yks asia mihin törmään toistuvasti, mitä äidin nyt ei ainakaan saa tehdä, on matkustelu. Onhan se nyt aivan kamalaa, jos äiti lähtee muutamaksi päiväksi pois kotoa, eihän lapset voi isämiehenkans pärjätä... mutta sitten jos mies lähtee reissuilleen, ei kukaan kyseenalaista sitä. Miksi? Miksi se on isämiehille sallittua, mutta äideille ei? Mun yks iso henkireikä on se, että pääsen näkemään vähän toisenlaistakin maailmaa, kuin tään kotosuomen. Pitäiskö mun odottaa sitä seuraavaa henkireikäreissua sitten vielä kahdeksantoista vuotta, kun pienimmäinen on täysikäinen, vai voisinko lähteä silloinkaan?

Äitien pitäis ilmeisesti elää ikuisesti "sitku" elämää. Ja siihen mä en suostu. Mä en tiedä oonko mä täällä enää "sitku", enkä tiedä oonko "sitku" enää sellaisessa kunnossa, että voin tehdä asioita, mistä tykkään. Koska ylipäätään on se "sitku"? Mun mielestä äidit saa elää omaakin elämäänsä siinä äityden ohella. Oonhan mä edelleen myös Satu ja haluan toteuttaa niitä toiveita, mitä tää Satu haluais tehdä. Ikävä kyllä, joudun tuottamaan monelle pettymyksen siinä, etten suostu asettumaan enää siihen tiettyyn muottiin mitä multa odotetaan. Siihen muottiin tukehtuu, siinä muotissa seinät kaatuu mun päälle eikä se sovi mulle.

Onko sitten väärin, että oon halunnut ison perheen siitäkin huolimatta, että haluan toteuttaa omiakin unelmiani? Jos jonkun mielestä on, niin toivon, ettei sitä tulla mulle sanomaan. Mölyt voi pitää omas mahas ja omana tietonaan. Lapsilla on kuitenkin meidän perheessä toinenkin huoltaja, joka ottaa yhtä ison vastuun jälkeläisistään, kuin minäkin. Onneksi!

Oon sitä mieltä, että silloin kun äiti saa toteuttaa itteään, ja tehdä sellaisia asioita mistä nauttii, pystyy hän kotonakin oleman täyspäisempi ja tasapainoisempi äiti. Silloin jaksaa touhuta niiden ihanien ipanoiden kanssa ja tietenki ne ihanat ipanat on silti elämän a ja o, ne menee kaiken edelle, vaikka välillä vähän unelmiaan haluaa toteuttaakkin. Olkaa omia ittejänne, älkääkä piiloutuko äitiroolin taakse!



Satu




perjantai 20. marraskuuta 2015

KIITOS

Edellinen tekstini tänne toi mulle paljon tsemppaavia sanoja niin yksityisviesteinä, kuin ihan julkisinakin. Kiitos kaikille niistä! On hieno huomata, etten paini tällaisten asioittenkans yksin. Vaikka tokikaan en toivo kenellekkään raskaita aikoja tietenkään, mutta vertaistuki näyttää tässäkin asiassa olevan parasta ja se, että ihmiset kertoo omista kokemuksistaan ja siitä, miten itse ovat päässeet taas jaloilleen ja saaneet ilon palaamaan myös arkeen.

Mun olo on jo huomattavasti parempi. Itku ei tuu enää päivittäin ja ahdistavat tilanteet on vähentyneet. Yllättävinä tulevat asiat on vielä kompastuskivi, tuntuu että tartten aikaa sulatella asioita ennenkä pystyn tehdä päätöksen esimerkiksi jonnekkin lähtemiseen. En oo niin spontaani, mikä oon ollut, mutta eiköhän sekin asia korjaannu pikkuhiljaa. Pienin askelin täs mennään eteenpäin läheisten avustamana. Suurin apu tietenkin on lasten isämieheltä saamani tuki. Ennenkaikkea henkinen sellainen. Kiitos siitä vielä erikseen! <3

Näin viimeyönä unta kengistä. Mun vanhat tennarit oli joku vahingossa laittanut jalkaansa ja mä seisoin kengittä ihmetellen mitäs nyt. Löysin kenkätelineestä kerran käytetyt adidaksen tennarit jotka kiilsi vielä uutuuttaan ja olivat mageet. Ne puin jalkaani ja lähdin hypähdellen pois. Ei paljoa tartte unikirjaa tulkitakseen tuon unen. Sääliksi vaan käy sitä ihmistä, joka ne mun vanhat kengät jalkaansa puki... Mutta mun tulevaisuus näyttää valoisalta. :)

Toivottavasti voin tulevaisuudessa antaa edes pienen osan takaisin läheisilleni saamastani avusta ja tuesta! Nyt tuntuu siltä, että sanat ei todellakaan ole riittäviä, mutta ootte ihan mahtavia! Kiitos!



Satu




torstai 5. marraskuuta 2015

Raskasta

Mä oon aika puhki. Kulutettu loppuun. Oon yksinäinen. Siltä tuntuu nyt. Tuntuu, että mut on imetty henkisesti kuiviin, joka taholta. Panokset on loppu, ruuti on kuvunu yms. mitä näitä sanontoja on. Mun on vaikea myöntää sitä, että oon heikko. Oon oppinu pärjäämään ja tuntuukin siltä, että mun odotetaankin pärjäävän. Harva kysyy multa, kuinka mä voin. En osaa tehdä ittestäni niin isoa numeroa, että kukaan huomais mun väsymyksen.

Silti kaiken tämän keskellä, tää vauva-aika on aivan ihanaa ja nautin kyllä joka hetkestä näitten pientenkans täällä kotona. Niistä mä imen itteeni takaisin sitä virtaa, mitä tarvitsen. Vauva on saanut nimen, kauniin sellaisen. Hänestä tuli Kastanja. Kastanja on kasvanut hurjaa vauhtia joka on toisaalta haikeaa, mutta toisaalta enemmän iloitsen näkyvästä kehityksestä, jokapäiväisistä uusien juttujen oppimisesta.

Onneksi Kastanja on ollut alusta asti hyvä nukkuja. Yöt menee edelleen mallikkaasti ja saan itsekki pitkiä pätkiä nukuttua. Kyllä mä arjen askareet jaksan tehdä, ei siitä oo kyse. Enemmänkin kyse on henkisestä väsymyksestä ja siitä ollaanki jo lasten isämiehenkans keskusteltu. Puhuminen auttaa. Jos saa ymmärrystä ajatuksilleen.

Tällaisten ajatusten siivittämänä toivon jokaiselle Teille voimaa jaksaa tätä syksyn pimeyttä. Puhukaa jos on paha olla!!




Satu