torstai 15. joulukuuta 2016

6 x rakas

Kunpa osaisin poistaa tieltäsi esteet,
nähdä askeleen pidemmälle, ennakoiden tulevat huolet.
Pystyisinpä olla henkäys tuulen,
joka tuo mukanaan mieltäsi kirkastavan ajatuksen.
Voisinpa helliä lämmöllä auringon,
silloin, kun olet yksin ja tarvitset halausta.

Olisin mielelläni maalitauluna sanoille,
jotka sinua satuttavat.
Olisin myös kilpenä teoille,
jotka sinua haavoittavat.
Kaatuisin puolestasi,
pettyisin, itkisin.

En pysty tekemään ihmeitä.
En pysty kuin olemaan läsnä,
paikalla silloin, kun tarvitset.
Toivon, että se riittää.
Sydämessäni on aina paikka
jonka vain sinä pystyt täyttämään.

<3




Satu



tiistai 15. marraskuuta 2016

Irrallaan


Koivunlehti ajelehtii pitkin puroa.
Ei mitään tietoa päämäärästään.
Tarratakko kiinni lähimpään puun oksaan,
vai törmätäkkö isoon kivimöhkäleeseen.
Kuin ihmeen kaupalla
se pujottelee ohi kaikkien esteiden,
antaen virran viedä mukanaan.
Selällään maaten katse kohti taivasta,
luottaen tulevaan.

Se on irrallaan kaikista muista.
Toiset lähti eri suuntiin, jokainen taholleen.
Ripoteltuina sinne tänne,
on sen edellisen elämän palaset.
Se tuudittautuu veden keinuttavaan voimaan,
antaen tuulen puhaltaa ja määrätä vauhdin.
Irrallaan, vapaana.
Yksin etsien määränpäätä.
Ihan niin kuin jokainen meistä,
yhdessäkin yksin.



Satu




torstai 27. lokakuuta 2016

Mustahkoja mietteitä

Elämä on arvaamatonta. Se ei varmaan tullut sullekkaan yllätyksenä. Mutta sitä ei tuu miettineeksi ennenkä taas nenän eteen tipahtaa uus käänne, jota et osannut odottaa yhtään. Tai matto vetäistään alta niin, että lennät perseelles.
Kaikella on tarkoituksensa. Aina ne tarkoutusperät vaan ei mulle ainakaan aukene. Oon varmaan siltäosin sitten hiukan yksinkertainen. Vai ootko sä aina ymmärtänyt  mikä tarkoitus on tapahtuneilla asioilla ollut?

Miksi ihmisen elämästä tehdään niin helvetin vaikeaa? Vai onko sekin vaan mun päänsisäinen ongelma? Enemmän kun tuota asiaa tuumaa, niin taitaa olla, mun päänsisäistä mustaa mössöä. Miksi nykyään kaikkialla törmää negatiiviseen energiaan? Vai onko tuokin ajatus vaan lähtöisin minusta ittestäni?

En tiedä. Asennetta vissiin pitäis muuttaa tässä itse kunkin. Tällä hetkellä vaan tilanne on se, että tuntuu kuin jokainen asia jollaintapaa hankaa hiekkana kengässä, tikkuna sormessa, roskana silmässä... Niinkuin aikaisemmat tekstini kertoo, kulunut vuosi tai kohta oikeastaan kaksvuotta, on ollut melko rankkaa mulle niin henkisesti kuin fyysisestikkin ja taitaa nää ajatukset olla niitä peruja edelleen. Ja jos katsoo elämää vielä vähän kauemmaksi, niin alamäki mun jaksamisessa on alkanut sieltä, kun vedin itseni piippuun liian pitkillä ja rankoilla työpäivillä aikanaan. Olisinpa silloin osannut olla enemmän itseni puolella, mutta oman puolen pitäminen ei oo mulle se vahvin juttu.

Menneitä voi jossitella ja ihmetellä miksi on mitäkin tehnyt ja antanut asioiden tapahtua niin, kuin ne on tapahtunut, mutta niitä ei nyt vaan voi mitenkään muuttaa. Tulevaan taas pitäis yrittää vaikuttaa jollaintapaa. Kädet vaan tuntuu olevan sidottuna monen eri asian suhteen, töitä ei oo, enkä tiedä mistä sitä edes etsis ja mitä mä ylipäätään etsin. Kotihoidontuella eläminen ei oo herkkua näin ison perheen näkökulmasta katsottuna, kun kulut vaan kasvaa mutta tulot on tipahtaneet ihan minimiin. Rahat vaan ei yksinkertaisesti tunnu riittävän yhtään mihinkään. Kaikki omat jutut joka vähänkin jotakin maksaa, saa unohtaa.

Tiedostan itsekkin sen, että ehkä hiukan positiivisemmin tätä elämää pitäis pystyä katsomaan. Ja yritänkin, joka ikinen päivä. Onneksi lapset tuo sitä olemassaolollaan joka hetki. Niistä on hyvä ammentaa itselleen energiaa ja läheisyyttä. Halaukset, pusut ja rakkaan äitin tittelin kuuleminen kyllä nostaa suupielet hyvinkin äkkiä ylöspäin. Mutta kun edelleen mä koen olevani muutakin kuin äiti, en vaan saa toteuttaa itseäni tänään, huomenna, ylihuomenna... niin kuin olis tarve. Katsotaan koska se maailma mulle aukenee, mutta näin ei kauaa voi jatkua kuitenkaan. Jotain pitää tehdä toisin tulevaisuudessa.

Vaikka kuinka tuntuukin vähän hankalalta tämä elo nyt ja hetkellisesti oon hukannut elämäni avaimet, niin luulen niiden silti löytyvän aika piankin. Ainakin oon toiveikas sen asian suhteen! Pakkohan sen auringon on tänneppäinkin välillä paistaa... :)




Satu




keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kuustoista

Ihmettelen pieniä varpaita.
Ihmettelen suppusuuta.
Niin suloinen, niin pieni,
mutta niin täydellinen ja 
täynnä elämää.

Katselen leikkejä.
Kuuntelen loruja ja lauluja.
Lapsenusko horjuttamaton.
Vielä täysin tietämätön
maailman pahuudesta.

Ihmettelen venynyttä vartta.
Ihmettelen ajan kulua.
Katselen kaunista tanssia.
Kuuntelen tulleita murheita.
Maailma avautumassa.

Toivon kaikkea hyvää.
Toivon rakkautta ja onnea.
Toivon unelmien toteutumista.
Toivon ovien avautumista.
Toivon täydellistä elämää.

Silti ikuisesti mielessäni,
se pienenpieni suppusuu.
Se tuhiseva nyytti,
joka toi mukanaan onnen.
Joka antoi rakkaudelle
uuden merkityksen!



<3 Satu




maanantai 10. lokakuuta 2016

Kaipuu lämpöön

Syksy värittää maiseman kirjavaksi. Itse näen päivästä riippuen joko kuollutta maisemaa tai iloisenvärisiä puita ja pensaita. Fiilis vaikuttaa siihen, miten syksyn otan vastaan. Välillä on turhauttavaa ajatella, että kesään on niin pitkä aika, välillä nautin iltojen pimeydestä ja väriloistosta.

Talven tulo toisaalta ahdistaa, mutta toisaalta auringossa hohtavien hankien miettiminen nostaa hymyn huulille. Kyllä mä tykkään lumesta ja talvella ulkona hääräämisestä lasten kanssa, mutta kun pakkasta ei saisi olla ollenkaan. Inhoan kylmyyttä niin paljon, että ihan ärsyttää ajatuskin. Minne on kadonnut se lapsuuden Satu, joka rymisteli selkä paljaana, alttiina lumelle, tuolla mennen tullen ja palatessa eikä kylmäntunteesta ollut tietoakaan?

Neljä vuodenaikaa, rikkausko? Toisaalta joo, toisaalta taas antaisin mitä vaan, jos saisin elää ainaista kesää. Kyllästyisinkö jopa minä vuodenajattomuuteen? Voi, kun pystyiskin kokeilla sitä. Eräs kaukainen tuttavani elää maassa, jossa on aina lämmin. Eikä kuulemma yhtään kaipaa tätä vaaterumbaa, mikä täällä on taas alkanut. Mitä puet lapselle päälle tänään, välihousua, housua, fleecea, villapukua, villasukkaa, haalaria, kurahousuja.... voi plääh. Mä niin mielummin vetäisin lasten niskaan vaan shortsit ja t-paidan ja ei ku menoksi.

Mukavuudenhaluinenko sitten oon? No oli mitä oli, kyllä mä enemmän kallistuisin sen puoleen, että eläisin ainaisessa lämmössä. Ei kuumuudessa vaan lämmössä. Kuinkas sä? :)




Satu




lauantai 8. lokakuuta 2016

Pujottelua myötä- ja vastavirtaan

Voi tätä neuvojen viidakkoa, mikä liittyy raskauteen, vauvoihin, lapsiin, kotiin, ylipäätään perheisiin ja perhe-elämään. Oon ollut ekan kerran raskaana vuonna 2000 ja vipan kerran vuonna 2015. Voi luoja miten on asiat tänä aikana muuttunu ja on soudettu ja huovattu miten sattuu suositusten kanssa. Tuntuu, että nykyajan vauvat ei voi selvitä hengissä, jos ne saa esim. korviketta ja ai kauhistus jos se annetaan vielä tuttipullosta. Hörpytys kun on nyt in. Mietin vaan miten olisin hörpyttänyt kolmatta vauvaani sairaalassa, joka silloin jo imaisi nelkyt-kuuskytmilliä pullosta kerralla... Ja jos et imetä, niin oot paskamutsi, vaikka eihän sitä tietenkää kaikki ääneen sano, mutta ilmeet kertoo kaiken.

Sääliksi käy niitä uusia vanhempia, jotka tarttis tukea itselleen vanhemmuudessa. Kysyt joltain ja saat vastauksen jonka seuraava tyrmää täysin. Kunpa jokainen osais löytää sen oman tyylin ja luottais omiin vaistoihin. Yleensä ei oo yhtä oikeaa tapaa hoitaa asioita, vaikka jotkut tuputtaakin sitä omaa näkemystään ainoana oikeana. Ja kunpa ihmiset osais pitää suunsa kiinni neuvoineen siihen asti, kunnes neuvoa kysytään. Silloinkin sen oman näkemyksen voi tuoda esiin, mutta lempeästi eikä paatoksellisesti saarnaten.

Mä oon itsekkin ihan varmasti joskus sortunut siihen, että oon ajanut omia näkemyksiäni liianki kärkkäästi eteenpäin ja tässä pyydänkin anteeksi sitä. Ei oo ollut tarkoitus ollenkaan, sillä tiedostan, että ne on vain mun mielipiteitä, eikä ne oo niitä ainoita oikeita. Yritän neuvoa silloin, kun multa jotain kysytään, mutta yritän myös painottaa sitä, että mä oon tehnyt näin, mutta sulla voi toimia joku toinen tyyli.

Mietintämyssyä oon pyöritellyt päässäni niinkin pitkälle, että sitten kun saan kokea sen onnen, että musta tulee mummo, niin silloin skarppaan, enkä oo neuvoineni kailottamassa miten KUULUU asiat hoitaa. Eiköhän tuo lasteni isämies tiputa mut sitte maanpinnalle, jos näin meinaa käydä. Oon joskus ehkä, vähän, joo-o, liian innokas joitain asioita ajatellen, auttamaan ja neuvomaan, mutta kyllä mä sitten yritän skarpata ja toivonki, että mulle sanotaan ihan päin naamaa, jos oon rasittava. :D Mutta tuohon nyt on vielä pitkä aika, ajankulu on vaan niin hurjaa, että se voikin mennä hujauksessa ja huomaan, että lasken jo toisen käden sormillani lapsenlapsien lukumäärää. Voi sitä tulevaisuuden rikkautta! <3

Tuleville uusille vanhemmille haluaisin sanoa, että kuunnelkaa omia vaistojanne ja edetkää niiden mukaan. Vaikka tää neuvojen viidakko välillä hämmentääkin, niin te tunnette parhaiten oman pienokaisenne, eikä kukaan muu osaa häntä hoitaa niin hyvin kuin te! :)



Satu




torstai 6. lokakuuta 2016

Luovuus

Kirjoittaminen voimaannuttaa. Se on ihmeellinen tunne. Aluksi tuntuu, kuin sisällä olis joku ihmeellinen möykky joka painaa rintaan, sydämeen ja sisuskaluihin. Ihan fyysisesti tuntuu, kuin olis jotenkin sairas tai jotain. Sitten tulee pakottava tarve saada se möykky ulos ja mulla se tulee kirjoittamalla. Oonkin haaveillut usein siitä, että pääsis jonnekkin rauhalliseen paikkaan omien ajatusten kanssa, että sais vaan kirjoittaa. En tiedä mitä kirjoittaisin, mutta takuulla tekstiä tulis.

En osaa sanoa milloin mun kirjoittamisvimma on syttynyt. Mä en koulussa millään lailla loistanut ainekirjoituksissa. Se oli pakkopullaa. Muutenkin kaikki pakottamalla tehdyt asiat, jotka liittyy luovuuteen, ei iske muhun yhtään. Kuvaamataidossakaan en oo ollut mikään hyvä, enkä oo mielestäni osannut piirtää. Mutta silloin, kun saa tehdä luovia juttuja omaan tahtiin, omista tarpeista lähtien, saa yleensäottaen parempaa jälkeä aikaan.

Luovuus yleensäkkin on outo asia. Mistä se kumpuaa? Pitääkö olla tietynlainen ihminen ollakseen luova, vai onko kaikki ihmiset luovia? Miten sä purat omia sisäisiä möykkyjäs? Mä tarkkailen lähipiiriäni ja vähän ehkä kaukaasempaa piiriäkin ja on hieno huomata, että monenlaista möykkyjenpurkutapaa löytyy. Mutta sitten taas on niitäkin, jotka ei niitä möykkyjään pura. Toteuttakaa itseänne! Ihmiset vois paremmin, kun uskaltais tehdä sitä, mistä saa sen voimaannuttavan tunteen. Älkääkä arvostelko niin rankalla kädellä toisianne! Ne pahimmat "huutelijat" onkin yleensä niitä, jotka ei itse uskalla tehdä mitään massasta poikkeavaa.

Elä täysillä ja uskalla olla erilainen, jos se on se sun juttus!





Satu




keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kohtalo

Kohtalon kämmen iskee vasten kasvoja,
saa posken punertamaan.
Silmät kostuvat kyynelistä
hämärtäen niiltä heijastuvan kuvan.

Korvissa soi eilinen musiikki,
jota kohtalo soittaa taukoamatta.
Levy pyörii nonstoppina
eikä neula kulu loppuun.

Tuoksusi leijailee huoneesta toiseen,
sitä kohtalo luokseni kuljettaa.
Se kiskoo sitä perässään,
kunnes sillä nenäni saavuttaa.

Kukaan muu ei kohtaloa huomaa.
Ne vaan ihmettelee asioita.
Eivät ymmärrä miksi
kyynel valuu poskea pitkin.

Se on oikein, mitä kohtalo päättää.
Mä saan tärkeät ratkaisut sille jättää.
Se kyllä näyttää oikean tien.
Sen, minneppäin elämäni vien.

Ja nyt mä näen.
Mä näen sen selvästi.
Tähän enää jää en,
on pakko sanoa hyvästi.




Satu




tiistai 4. lokakuuta 2016

Loppu

Hitaasti lyö kello lyöntejään
siitäkin loppuu veto, loppuu voima
koko maailmasta, enteilyä tuhon
on myös tuo, mitätön kello.

Siitä käy aika vähiin,
vähiin käy elämän askel,
joka muutenkin jäi lyhyeksi,
liiankin lyhyeksi.

Ne mustat pilvet saapuu
jotka noutaa pois auringon
sen ainoan valon,
valon ikuisuuden.

Ja nähdä voin myös itse,
miten hiljalleen peittyy
harmauteen tämä maa,
jota kotina pidin.

Eikä kauaa ole aikaa
Ei kello enää kulje
Ei lyö lyöntejään
Ei hoida annettua tehtävää.

Kohta väistyy myös pilvet
niitä ei enää tarvita.
Ei peitoksi auringon,
eikä katoksi sateen.

Taukoaa hiljalleen tuuli,
joka joskus riuhtoi irti
juurineen maasta puut.
Nyt sen työ on loppunut.

Pysähtyy aika, pysähtyy ikuisuus.
Tässäkö oli se kaikki,
mitä varten eli sukupolvet,
toinen toisensa perään?





Satu




 

maanantai 3. lokakuuta 2016

Kipu



Haava. Tuore. Uusi. Sielussa.
Avaat sydämesi, paljastat pelkosi.
Uskallat luottaa, jälleen.
Askel tuntuu vakaammalta,
mieli tuntuu keveämmältä, hetken.
Tuudittaudut onnen tunteeseen,
annat sen viedä mennessään.
Hapuilet käsiisi langanpätkiä,
solmit niitä yhteen väsymyksenkin uhalla.
Kompastut solmuihin, jälleen.
Matto vedetään alta, yllättäen.
Haava. Tuore. Uusi. Sielussa.





Satu





lauantai 3. syyskuuta 2016

Pysähtymisen vaikeus

Ihmisillä on jatkuvasti kiire jonnekkin. Ainakin mun mielestä. Jotakin tehtävää suorittaessaan sitä jo tulee miettineeksi, mitäs sitte pitää tehdä, minne pitää mennä, mitä on tekemättä yms. Toki arjen keskellä pitääkin saada hommat hoidettua, että asiat rullaa sutjakkaasti eteenpäin. Mutta onko jotain ja kuinka paljon sellaista, mistä vois luopua ja pysähtyä hetkeksi vaan olemaan ja antaa sitä omaa aikaa niille läheisille. Tuntuu siltä, että tämän kaiken tohinan keskellä on unohdettu tuo kaikista tärkein asia.

Sitten, kun sitä yhteistä aikaa järjestetään, pitäis myös muistaa se, että puhelin ja kaikki sometukset jäis taka-alalle. Mun mielestä on loukkaavaa toista ihmistä kohtaan, jos toinen on kokoajan silmät napitettuna jollekkin ruudulle. Ei se oo silloin ajan antamista, jos toinen puhuu asioistaan, eikä toinen edes katso päälle saatika kommentoi mitään. Inhottava seikka on myös se, että tuolla puistoissa lasten kanssa olevat vanhemmat kulkevat nenät puhelimissa kiinni, eivätkä huomioi lapsiaan. Meillä on hauska kuunnella Casmiria, kun se komentaa isoja sisaruksiaan, että "puhelin pois". Siinä näkee senkin, että tuo kyseinen asia ärsyttää suunnattomasti myös näitä pieniä ihmisen alkuja. Sitten ihmetellään, miksi pienet käyttäytyy huonosti ja kiukuttelee... ne haluais olla puhelimen paikalla sen kaiken huomion keskipisteenä. Sääli, että tuo somemaailma menee näitten pienten edelle ja ylipäätään ohittaa ihmiset, jotka olis livenä läsnä.

Nää nykyajan ilmiöt on tympeitä. Vaikka somessa on paljon hyvääkin, tää varjopuoli siitä on kurja. Mitäpä tuolle asialle voi tehdä... en tiedä. Jokaisen täytyis miettiä miten itse käyttäytyy kyseisen asian suhteen, olisko parannettavaa? Yritän omalta osaltani kantaa korteni kekoon ja lupaan olla räppäämättä puhelinta silloin, kun mulla on fyysisesti ystäviä ja läheisiä läsnä. Mua saa huomauttaa, jos oon puhelin kädessä kokoajan. Toivon, etten käyttäydy niin, mutta pelkään, että teen sitä huomaamattani. Anteeksi, jos näin on tai on ollut!

Mä haastankin jokaisen miettimään sitä omaa "ruutu-aikaa", kauanko päivittäin jotain ruutua vahtaa. Kovasti koulusta aina kysellään lapsen ruudunkatseluaikaa. Vois kysellä tätä samaa vanhemmiltakin... esimerkkiähän me näille muksuille näytetään.

Mennään nauttimaan ihanista syyskeleistä tuonne ulos oikeaan maailmaan. Jätetäänkö some välillä kotiin? Eikä edes mettästetä niitä ängripöörtsejä! :)



Satu




keskiviikko 31. elokuuta 2016

HerkkuBeba

Täällä mä kamppailen ikuisen ongelmani kanssa. Pitäis saada raskauskilot veks, mutta KUN, MUTTA kun! Syöminen on niin kivaa ja herkut on niiiiin hyviä. Miljoona tekosyytä, nimenomaan TEKOsyytä! Onnistumisen avaimet on mulla jossain tuolla päänupissa, mutta ne on jostain syystä nyt kadonnut jonnekki väärään aivolohkoon. Vaikka kuinka ongin niitä esille, tuntuu ettei ne oo kuitenkaa ne oikeat avaimet. Tai sitte mä hukkaan ne parin päivän päästä uudelleen.

Hyviä alkuja on ollut nyt sanotaanko... puolenvuoden sisällä moooonta. :D Ihan ittiäki naurattaa oma touhu. Kaippa mä vielä onnistun, en halua näyttää raskaana olevalta lopun ikääni. (nauruitkuhymiö) :D Enkä koe kroppaani tällähetkellä omakseni ollenkaan. Pitäähän sitä ittelle olla armollinen, mutta armollisuudellaki on rajansa ja pitää osata kattoa peiliin myös kriittisestikkin.

Nelikymppisenä (siihen on vielä piiitkä aika) aion olla elämäni kunnossa. Siihen on tosiaankin onneksi vielä aikaa... paljon, kauan... :D Ja mahdollisuudet tuon asian toteuttamiseen on hyvät. Täytyy löytää taas se oma juttu, löytää kadonneet lihakset ja sitä kautta motivaatio uusiin ulottuvuuksiin. Silloin joskus, neljännen muksun syntymän jälkeen, kun luulin, että lapsiluku on täynnä, sain kroppani kuntoon. Nyt, kun kaks lisämuksua sitä on taas venyttänyt ja ikääkin tullut lisää, haaste on isompi kuin aiemmin. Mutta siis, toteutettavissa.

Toivon, että nelikymppissynttärieni lähestyessä kahden vuoden päästä, en joudu palaamaan tähän kirjoitukseen korvat luimussa, häntä koipien välissä todeten, etten onnistunut. Toivon, että motivaatio on palannu takaisin. Toivon, että silloin voin olla tyytyväinen itseeni, kroppaani, kokonaisvaltaisesti koko olemukseeni. Kroppani on joutunut niin koviin koettelemuksiin tämän meidän yhteisen taipaleemme aikana, kuuden raskauden, ynnämuitten asioitten takia, että koen olevani velkaa sille sen, että se tulee kuntoon. Ja sehän tulee! :)

Jotenka siis, mua saa edelleen pyytää lenkille, salille, jumppatunneille, crossfittiin, tanssimaan, tai ihan mihin vaan mikä on kivaa ja kuluttaa kaloreita. :D Seurassa se on aina mukavampaa! :D



Satu




maanantai 29. elokuuta 2016

Mörkö

Mitä sä pelkäät? Jokaisella taatusti on jokin asia joka pelottaa... vai onko?

Piiloudunko oman pelkoni kanssa jonnekkin syvälle maanrakoon, niin kuin oon tehnyt monet vuodet... ei, kyllä mä nyt kirjoitan tämänKIN aiheen auki. Oon huomannut, että samoin kuin puhuminen, myös kirjoittaminen helpottaa asiassa kuin asiassa. Jonkun mielestä on hävettävää ja ehkäpä vähän itseään haavoittavaakin kertoa mitä pelkää, mutta mä en häpeä enää. Enkä usko tämän asian haavoittavan mua enempää, mitä siitä vaikeneminen on tehnyt.

Mä pelkään hammaslääkäriä. Enkä taida olla ainoa kyseistä mörköä pelkäävä. Viimeaikoina käymäni keskustelut on vahvistanut tämän asian, että monet ihmiset kärsivät tästä pelosta. Mun kohdalla pelko on niin voimakas, että se suoraan sanoen halvaannutti toimintakykyni. En pystynyt itse soittamaan mörölle aikaa, kun kärsin hammassärystä. Yritin kyllä, kovastikkin, mutta mä en pystynyt toimimaan ollenkaan. Onneksi on tuo lasten isämies joka on mun tuki ja turva asias kun asias. <3 Yhdessä taas selvittiin myös tästä asiasta ja kovan tsemppauksen saattelemana astelin mörön pakeille.

Nyt, kolmen käyntikerran jälkeen voin todeta, että on helpottavaa ja vapauttavaa sanoa, että mä tein sen. Tein sen, mitä eniten pelkäsin. Kohtasin pelkoni silmästä silmään, eikä se mörkö näyttänytkään pienen keskustelutuokion jälkeen enää niin pelottavalta mitä kuvittelin. Nykyään nämä pelottavat olennot osaavat käsitellä myös pelkopotilaita. Ainakin tämä joka mun kohdalleni osui. Melkoinen voittajafiilis tuli, kun ekan kerran jälkeen astelin pelottavasta kammiosta ulos, elävänä! :D

Ihmeen isoksi sitä ihminen antaakin pelkonsa kasvaa, ihan turhaan! Tää asia on hallinnut mun elämää melkoisen kauan ja edelleen mainitsen, että ihan turhaan! En voi vielä sanoa, etten enää pelkäisi yhtään. Mutta nyt mä uskallan jo kävellä kyseiseen paikkaan vähän vapautuneemmin ja jopa muistan menoni sinne. Enää en oo täysin lamaantunut ja luulisin pystyväni jopa soittaa itselleni ajan, jos siihen olis nyt tarve... ehkä.

Otin härkää sarvista ja taltutin sen. Osoitin suunnan itse enkä anna sen enää viedä mua minne sattuu. :) Tehkää tekin samoin pelkojenne kanssa! Tsemppiä! :)




Satu






keskiviikko 24. elokuuta 2016

Sujuu

Hiljaa hiipien, kuin mustekala lonkeroitaan levitellen, saapuu syksy jälleen. Luulin ahdistuvani kesän loppumisesta, mutta yllätin itseni. Oon ollut joskus aikoja sitten kovinkin syksy-ihminen, mutta asia on pikkuhiljaa muuttunut ja syksyn tulo on viimevuosina lähinnä ärsyttänyt. Siksi mua ihmetyttääkin, kun se entinen minä ilmeisesti nostaa päätään ja mietin, miten ihanaa on, kun illat pimenee, ilmat viilenee ja ulkona on syksyn tuoksu. Haaveilen kynttiläilloista jalat villasukkiin verhottuna, kuuma teekuppi kädessä sohvan nurkkaan käpertyneenä takkatulen loisteessa. Haavekuva voi olla hyvinkin vain ruusunpunainen unelma täydellisestä syysillasta, mutta kai sitä haaveilla saa. :)

Ennen koulujen alkua oli stressi, kaikesta. Päässä näkyi uhkakuvia siitä, miten kaikki menee pipariksi ja murenee käsiin. Nyt kun arki on alkanut ja sitä ollaan eletty jo jonkin aikaa, voin huokaista helpotuksesta. Kaikki sujuukin hyvin ja soljuvasti. Esikoinen kulkee Tampereella koulussa, junamatkat sujuu, aikataulut natsaa aamuisin lasten isämiehen töihinmenon kanssa, jolloin saavat kahdestaan ajella seinäjokea kohti. Yöpaikkakin löytyy tarvittaessa kummitädin luota. Meillä ei ole aamuisin minkäänlaista kaaosta, vaikka täältä lähtee kouluun myös kaks alakoululaista ja yks yläkoululainen. Ovat täysin omatoimisia aamutouhuissaan eikä mun tartte täällä ketään hoputella tai kysellä pitäiskö jo lähteä. Joskus käy niinkin, että nousen pienten kanssa vasta silloin ylös yöunilta, kun talo on jo hiljainen ja lapset lähteneet päivän touhuihin. Ihania muksuja! <3

Outoa on se, että mä oonkin täällä nyt sitten kolmestaan näitten pienten ipanoitten kanssa. Välillä tulee mieleen muistikuvia menneiltä vuosilta, kun oltiin kakslapsinen perhe, mitä silloin touhuttiin ja miten päivät vietettiin. Tässä opettelen siis uudelleen tätä vaihetta... todennäköisesti vuoden verran eteenpäin mennään näin. Mietintämyssy on ollut ahkerasti päässä ja sitä oon kuluttanut lähinnä työasiamietteisiin. Mitä mä tekisin isona. En tiedä. En sitten yhtään. Jotain pitäisi keksiä, mikä olis se mun juttu. Turhauttavaa huomata, että mä törmään samaan seinään kerta toisensa jälkeen, kun mitään järkevää ajatusta ei tuolta myssyn syövereistä tunnu löytyvän.

No, keskitytään nyt kuitenkin tähän vaiheeseen ja seuraavaan juhlanaiheeseen. Kastanja täyttää kahden viikon päästä 1v!! Kovat pippalot siis tiedossa tuolla puolenkuun paikkeella. Mitäköhän kaikkea keksitäänkään jolla päivää juhlistetaan, se jää vielä nähtäväksi. Todennäköisesti tuun niistä bileistä kertomaan sitte täälläkin. Jos saisin jopa (ehkä) muutaman kuvankin tänne piiiitkästä aikaa napsaistua. Oon siinä asiassa laiskistunut niin, että ihan hävettää.

Värikästä syksyä Jokaiselle!




Satu





perjantai 19. elokuuta 2016

Ristiriitoja

Tasapainoilua olemattoman päällä.
Tukijalan löytämistä kivijalasta.
Leijumista ajattomuudessa.
Liitämistä aikatauluissa.
Miettimistä tulevaisuudesta.
Epätoivoa tietämättömyydestä.
Onnellisuutta perheestä.
Väsymystä riittämättömyydestä.
Haaveilua unelmien toteuttamisesta.
Huokailua mahdottomuudesta.
Toteamuksia faktoista,
Mutta edes uneksien fiktiosta...

Elämä antaa!
Elämä ottaa!




Satu



tiistai 14. kesäkuuta 2016

Aallokkoa

Keltainen. Tämän hetken väri. Onhan nyt kesäkuu...

Pitkä matka on rämmitty tähän pisteeseen, jälleen yks suo läpikäytynä tämän elämänpolun varrella, ja niitähän piisaa ihan varmasti vielä jatkossakin. Elämään toki tulee maku, kun se ei oo tasapaksua tallausta, mutta nää kaikista syvimmät pohjakosketukset vois jättää ihan joillekkin muille poluille. Musta tuntuu, että tää taakse jäänyt ajanjakso tuli mulle ihan yllätyksenä, vaikka merkit oli nähtävillä kyllä jo hyvissä ajoin, jos olis osannu pysähtyä ja katsoa. Kokemuksesta viisastuneena (not) seuraavalla kerralla osaan ottaa vähän ennemmin jo vastaan sen, mitä tulossa on.

Kastanja on jo yhdeksänkuukautta täyttänyt pikkuneiti, enkä uskoisi, että yksvuotispäivä häämöttää jo näinkin lähellä. Huh, mikä sumuverho on viimeisen kuluneen vuoden ympärillä. Mun elämänlaseissani on ollut joku pinttynyt rasvakerros sumentamassa maisemaa. Mutta kaikesta sumusta huolimatta, meidän neitokainen on oikein hurmaava typykkä ja on kyllä kietonut jokaisen perheenjäsenen vähintäänkin pikkusormensa ympärille. Kun nyt vaan ei lellittäisi häntä liikaa... mutta eiköhän me saada typykästä kuitenkin kelpo kansalainen kasvatettua vaikka vähä lelliteltäiskin. <3

Joka tapauksessa oon kiitollinen tästäkin ajanjaksosta. Opettavaisiahan tällaiset koettelemukset on. Oppii itsestä ja toisista ihmisistä yhtä sun toista. Onnekseni mun rinnallani tallustelee lasten isämies, jota ilman en olisi pärjännyt mitenkään. Ja lapset tietenkin pelkällä olemassaolollaan tuovat niin ison ilon mun elämään, ettei sitä voisi korvata mikään muu. Ihana perhe! Myös lähellä oleva tukiverkko ja siitä saatu apu on ollut korvaamatonta. Varsinki äitille kuuluu iso kiitos kuluneista kuukausista! <3

Tämänhetkinen olotila on hyvä, vaikkakin suunnitelmat tulevaisuuden varalle on ihan auki. Työt meinasin aloittaa elokuussa, mutta se ei meekkään ihan niin. Hoitovapaalla toistaiseksi jatkan ja kattelen rauhas mihinpäin mun pitää tämä purteni ohjata. Pidetään lasten isämiehenkans yhteistuumin elämänruorista kiinni, niin eiköhän me suunta löydetä. Yhteiseen hiileen on viimeaikoina puhallettu kovasti ja se on tuottanut tulosta. Nyt on hyvä olla just näin.

Aurinkoista kesää Teille! <3



Satu