keskiviikko 31. elokuuta 2016

HerkkuBeba

Täällä mä kamppailen ikuisen ongelmani kanssa. Pitäis saada raskauskilot veks, mutta KUN, MUTTA kun! Syöminen on niin kivaa ja herkut on niiiiin hyviä. Miljoona tekosyytä, nimenomaan TEKOsyytä! Onnistumisen avaimet on mulla jossain tuolla päänupissa, mutta ne on jostain syystä nyt kadonnut jonnekki väärään aivolohkoon. Vaikka kuinka ongin niitä esille, tuntuu ettei ne oo kuitenkaa ne oikeat avaimet. Tai sitte mä hukkaan ne parin päivän päästä uudelleen.

Hyviä alkuja on ollut nyt sanotaanko... puolenvuoden sisällä moooonta. :D Ihan ittiäki naurattaa oma touhu. Kaippa mä vielä onnistun, en halua näyttää raskaana olevalta lopun ikääni. (nauruitkuhymiö) :D Enkä koe kroppaani tällähetkellä omakseni ollenkaan. Pitäähän sitä ittelle olla armollinen, mutta armollisuudellaki on rajansa ja pitää osata kattoa peiliin myös kriittisestikkin.

Nelikymppisenä (siihen on vielä piiitkä aika) aion olla elämäni kunnossa. Siihen on tosiaankin onneksi vielä aikaa... paljon, kauan... :D Ja mahdollisuudet tuon asian toteuttamiseen on hyvät. Täytyy löytää taas se oma juttu, löytää kadonneet lihakset ja sitä kautta motivaatio uusiin ulottuvuuksiin. Silloin joskus, neljännen muksun syntymän jälkeen, kun luulin, että lapsiluku on täynnä, sain kroppani kuntoon. Nyt, kun kaks lisämuksua sitä on taas venyttänyt ja ikääkin tullut lisää, haaste on isompi kuin aiemmin. Mutta siis, toteutettavissa.

Toivon, että nelikymppissynttärieni lähestyessä kahden vuoden päästä, en joudu palaamaan tähän kirjoitukseen korvat luimussa, häntä koipien välissä todeten, etten onnistunut. Toivon, että motivaatio on palannu takaisin. Toivon, että silloin voin olla tyytyväinen itseeni, kroppaani, kokonaisvaltaisesti koko olemukseeni. Kroppani on joutunut niin koviin koettelemuksiin tämän meidän yhteisen taipaleemme aikana, kuuden raskauden, ynnämuitten asioitten takia, että koen olevani velkaa sille sen, että se tulee kuntoon. Ja sehän tulee! :)

Jotenka siis, mua saa edelleen pyytää lenkille, salille, jumppatunneille, crossfittiin, tanssimaan, tai ihan mihin vaan mikä on kivaa ja kuluttaa kaloreita. :D Seurassa se on aina mukavampaa! :D



Satu




maanantai 29. elokuuta 2016

Mörkö

Mitä sä pelkäät? Jokaisella taatusti on jokin asia joka pelottaa... vai onko?

Piiloudunko oman pelkoni kanssa jonnekkin syvälle maanrakoon, niin kuin oon tehnyt monet vuodet... ei, kyllä mä nyt kirjoitan tämänKIN aiheen auki. Oon huomannut, että samoin kuin puhuminen, myös kirjoittaminen helpottaa asiassa kuin asiassa. Jonkun mielestä on hävettävää ja ehkäpä vähän itseään haavoittavaakin kertoa mitä pelkää, mutta mä en häpeä enää. Enkä usko tämän asian haavoittavan mua enempää, mitä siitä vaikeneminen on tehnyt.

Mä pelkään hammaslääkäriä. Enkä taida olla ainoa kyseistä mörköä pelkäävä. Viimeaikoina käymäni keskustelut on vahvistanut tämän asian, että monet ihmiset kärsivät tästä pelosta. Mun kohdalla pelko on niin voimakas, että se suoraan sanoen halvaannutti toimintakykyni. En pystynyt itse soittamaan mörölle aikaa, kun kärsin hammassärystä. Yritin kyllä, kovastikkin, mutta mä en pystynyt toimimaan ollenkaan. Onneksi on tuo lasten isämies joka on mun tuki ja turva asias kun asias. <3 Yhdessä taas selvittiin myös tästä asiasta ja kovan tsemppauksen saattelemana astelin mörön pakeille.

Nyt, kolmen käyntikerran jälkeen voin todeta, että on helpottavaa ja vapauttavaa sanoa, että mä tein sen. Tein sen, mitä eniten pelkäsin. Kohtasin pelkoni silmästä silmään, eikä se mörkö näyttänytkään pienen keskustelutuokion jälkeen enää niin pelottavalta mitä kuvittelin. Nykyään nämä pelottavat olennot osaavat käsitellä myös pelkopotilaita. Ainakin tämä joka mun kohdalleni osui. Melkoinen voittajafiilis tuli, kun ekan kerran jälkeen astelin pelottavasta kammiosta ulos, elävänä! :D

Ihmeen isoksi sitä ihminen antaakin pelkonsa kasvaa, ihan turhaan! Tää asia on hallinnut mun elämää melkoisen kauan ja edelleen mainitsen, että ihan turhaan! En voi vielä sanoa, etten enää pelkäisi yhtään. Mutta nyt mä uskallan jo kävellä kyseiseen paikkaan vähän vapautuneemmin ja jopa muistan menoni sinne. Enää en oo täysin lamaantunut ja luulisin pystyväni jopa soittaa itselleni ajan, jos siihen olis nyt tarve... ehkä.

Otin härkää sarvista ja taltutin sen. Osoitin suunnan itse enkä anna sen enää viedä mua minne sattuu. :) Tehkää tekin samoin pelkojenne kanssa! Tsemppiä! :)




Satu






keskiviikko 24. elokuuta 2016

Sujuu

Hiljaa hiipien, kuin mustekala lonkeroitaan levitellen, saapuu syksy jälleen. Luulin ahdistuvani kesän loppumisesta, mutta yllätin itseni. Oon ollut joskus aikoja sitten kovinkin syksy-ihminen, mutta asia on pikkuhiljaa muuttunut ja syksyn tulo on viimevuosina lähinnä ärsyttänyt. Siksi mua ihmetyttääkin, kun se entinen minä ilmeisesti nostaa päätään ja mietin, miten ihanaa on, kun illat pimenee, ilmat viilenee ja ulkona on syksyn tuoksu. Haaveilen kynttiläilloista jalat villasukkiin verhottuna, kuuma teekuppi kädessä sohvan nurkkaan käpertyneenä takkatulen loisteessa. Haavekuva voi olla hyvinkin vain ruusunpunainen unelma täydellisestä syysillasta, mutta kai sitä haaveilla saa. :)

Ennen koulujen alkua oli stressi, kaikesta. Päässä näkyi uhkakuvia siitä, miten kaikki menee pipariksi ja murenee käsiin. Nyt kun arki on alkanut ja sitä ollaan eletty jo jonkin aikaa, voin huokaista helpotuksesta. Kaikki sujuukin hyvin ja soljuvasti. Esikoinen kulkee Tampereella koulussa, junamatkat sujuu, aikataulut natsaa aamuisin lasten isämiehen töihinmenon kanssa, jolloin saavat kahdestaan ajella seinäjokea kohti. Yöpaikkakin löytyy tarvittaessa kummitädin luota. Meillä ei ole aamuisin minkäänlaista kaaosta, vaikka täältä lähtee kouluun myös kaks alakoululaista ja yks yläkoululainen. Ovat täysin omatoimisia aamutouhuissaan eikä mun tartte täällä ketään hoputella tai kysellä pitäiskö jo lähteä. Joskus käy niinkin, että nousen pienten kanssa vasta silloin ylös yöunilta, kun talo on jo hiljainen ja lapset lähteneet päivän touhuihin. Ihania muksuja! <3

Outoa on se, että mä oonkin täällä nyt sitten kolmestaan näitten pienten ipanoitten kanssa. Välillä tulee mieleen muistikuvia menneiltä vuosilta, kun oltiin kakslapsinen perhe, mitä silloin touhuttiin ja miten päivät vietettiin. Tässä opettelen siis uudelleen tätä vaihetta... todennäköisesti vuoden verran eteenpäin mennään näin. Mietintämyssy on ollut ahkerasti päässä ja sitä oon kuluttanut lähinnä työasiamietteisiin. Mitä mä tekisin isona. En tiedä. En sitten yhtään. Jotain pitäisi keksiä, mikä olis se mun juttu. Turhauttavaa huomata, että mä törmään samaan seinään kerta toisensa jälkeen, kun mitään järkevää ajatusta ei tuolta myssyn syövereistä tunnu löytyvän.

No, keskitytään nyt kuitenkin tähän vaiheeseen ja seuraavaan juhlanaiheeseen. Kastanja täyttää kahden viikon päästä 1v!! Kovat pippalot siis tiedossa tuolla puolenkuun paikkeella. Mitäköhän kaikkea keksitäänkään jolla päivää juhlistetaan, se jää vielä nähtäväksi. Todennäköisesti tuun niistä bileistä kertomaan sitte täälläkin. Jos saisin jopa (ehkä) muutaman kuvankin tänne piiiitkästä aikaa napsaistua. Oon siinä asiassa laiskistunut niin, että ihan hävettää.

Värikästä syksyä Jokaiselle!




Satu





perjantai 19. elokuuta 2016

Ristiriitoja

Tasapainoilua olemattoman päällä.
Tukijalan löytämistä kivijalasta.
Leijumista ajattomuudessa.
Liitämistä aikatauluissa.
Miettimistä tulevaisuudesta.
Epätoivoa tietämättömyydestä.
Onnellisuutta perheestä.
Väsymystä riittämättömyydestä.
Haaveilua unelmien toteuttamisesta.
Huokailua mahdottomuudesta.
Toteamuksia faktoista,
Mutta edes uneksien fiktiosta...

Elämä antaa!
Elämä ottaa!




Satu