torstai 27. lokakuuta 2016

Mustahkoja mietteitä

Elämä on arvaamatonta. Se ei varmaan tullut sullekkaan yllätyksenä. Mutta sitä ei tuu miettineeksi ennenkä taas nenän eteen tipahtaa uus käänne, jota et osannut odottaa yhtään. Tai matto vetäistään alta niin, että lennät perseelles.
Kaikella on tarkoituksensa. Aina ne tarkoutusperät vaan ei mulle ainakaan aukene. Oon varmaan siltäosin sitten hiukan yksinkertainen. Vai ootko sä aina ymmärtänyt  mikä tarkoitus on tapahtuneilla asioilla ollut?

Miksi ihmisen elämästä tehdään niin helvetin vaikeaa? Vai onko sekin vaan mun päänsisäinen ongelma? Enemmän kun tuota asiaa tuumaa, niin taitaa olla, mun päänsisäistä mustaa mössöä. Miksi nykyään kaikkialla törmää negatiiviseen energiaan? Vai onko tuokin ajatus vaan lähtöisin minusta ittestäni?

En tiedä. Asennetta vissiin pitäis muuttaa tässä itse kunkin. Tällä hetkellä vaan tilanne on se, että tuntuu kuin jokainen asia jollaintapaa hankaa hiekkana kengässä, tikkuna sormessa, roskana silmässä... Niinkuin aikaisemmat tekstini kertoo, kulunut vuosi tai kohta oikeastaan kaksvuotta, on ollut melko rankkaa mulle niin henkisesti kuin fyysisestikkin ja taitaa nää ajatukset olla niitä peruja edelleen. Ja jos katsoo elämää vielä vähän kauemmaksi, niin alamäki mun jaksamisessa on alkanut sieltä, kun vedin itseni piippuun liian pitkillä ja rankoilla työpäivillä aikanaan. Olisinpa silloin osannut olla enemmän itseni puolella, mutta oman puolen pitäminen ei oo mulle se vahvin juttu.

Menneitä voi jossitella ja ihmetellä miksi on mitäkin tehnyt ja antanut asioiden tapahtua niin, kuin ne on tapahtunut, mutta niitä ei nyt vaan voi mitenkään muuttaa. Tulevaan taas pitäis yrittää vaikuttaa jollaintapaa. Kädet vaan tuntuu olevan sidottuna monen eri asian suhteen, töitä ei oo, enkä tiedä mistä sitä edes etsis ja mitä mä ylipäätään etsin. Kotihoidontuella eläminen ei oo herkkua näin ison perheen näkökulmasta katsottuna, kun kulut vaan kasvaa mutta tulot on tipahtaneet ihan minimiin. Rahat vaan ei yksinkertaisesti tunnu riittävän yhtään mihinkään. Kaikki omat jutut joka vähänkin jotakin maksaa, saa unohtaa.

Tiedostan itsekkin sen, että ehkä hiukan positiivisemmin tätä elämää pitäis pystyä katsomaan. Ja yritänkin, joka ikinen päivä. Onneksi lapset tuo sitä olemassaolollaan joka hetki. Niistä on hyvä ammentaa itselleen energiaa ja läheisyyttä. Halaukset, pusut ja rakkaan äitin tittelin kuuleminen kyllä nostaa suupielet hyvinkin äkkiä ylöspäin. Mutta kun edelleen mä koen olevani muutakin kuin äiti, en vaan saa toteuttaa itseäni tänään, huomenna, ylihuomenna... niin kuin olis tarve. Katsotaan koska se maailma mulle aukenee, mutta näin ei kauaa voi jatkua kuitenkaan. Jotain pitää tehdä toisin tulevaisuudessa.

Vaikka kuinka tuntuukin vähän hankalalta tämä elo nyt ja hetkellisesti oon hukannut elämäni avaimet, niin luulen niiden silti löytyvän aika piankin. Ainakin oon toiveikas sen asian suhteen! Pakkohan sen auringon on tänneppäinkin välillä paistaa... :)




Satu




keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kuustoista

Ihmettelen pieniä varpaita.
Ihmettelen suppusuuta.
Niin suloinen, niin pieni,
mutta niin täydellinen ja 
täynnä elämää.

Katselen leikkejä.
Kuuntelen loruja ja lauluja.
Lapsenusko horjuttamaton.
Vielä täysin tietämätön
maailman pahuudesta.

Ihmettelen venynyttä vartta.
Ihmettelen ajan kulua.
Katselen kaunista tanssia.
Kuuntelen tulleita murheita.
Maailma avautumassa.

Toivon kaikkea hyvää.
Toivon rakkautta ja onnea.
Toivon unelmien toteutumista.
Toivon ovien avautumista.
Toivon täydellistä elämää.

Silti ikuisesti mielessäni,
se pienenpieni suppusuu.
Se tuhiseva nyytti,
joka toi mukanaan onnen.
Joka antoi rakkaudelle
uuden merkityksen!



<3 Satu




maanantai 10. lokakuuta 2016

Kaipuu lämpöön

Syksy värittää maiseman kirjavaksi. Itse näen päivästä riippuen joko kuollutta maisemaa tai iloisenvärisiä puita ja pensaita. Fiilis vaikuttaa siihen, miten syksyn otan vastaan. Välillä on turhauttavaa ajatella, että kesään on niin pitkä aika, välillä nautin iltojen pimeydestä ja väriloistosta.

Talven tulo toisaalta ahdistaa, mutta toisaalta auringossa hohtavien hankien miettiminen nostaa hymyn huulille. Kyllä mä tykkään lumesta ja talvella ulkona hääräämisestä lasten kanssa, mutta kun pakkasta ei saisi olla ollenkaan. Inhoan kylmyyttä niin paljon, että ihan ärsyttää ajatuskin. Minne on kadonnut se lapsuuden Satu, joka rymisteli selkä paljaana, alttiina lumelle, tuolla mennen tullen ja palatessa eikä kylmäntunteesta ollut tietoakaan?

Neljä vuodenaikaa, rikkausko? Toisaalta joo, toisaalta taas antaisin mitä vaan, jos saisin elää ainaista kesää. Kyllästyisinkö jopa minä vuodenajattomuuteen? Voi, kun pystyiskin kokeilla sitä. Eräs kaukainen tuttavani elää maassa, jossa on aina lämmin. Eikä kuulemma yhtään kaipaa tätä vaaterumbaa, mikä täällä on taas alkanut. Mitä puet lapselle päälle tänään, välihousua, housua, fleecea, villapukua, villasukkaa, haalaria, kurahousuja.... voi plääh. Mä niin mielummin vetäisin lasten niskaan vaan shortsit ja t-paidan ja ei ku menoksi.

Mukavuudenhaluinenko sitten oon? No oli mitä oli, kyllä mä enemmän kallistuisin sen puoleen, että eläisin ainaisessa lämmössä. Ei kuumuudessa vaan lämmössä. Kuinkas sä? :)




Satu




lauantai 8. lokakuuta 2016

Pujottelua myötä- ja vastavirtaan

Voi tätä neuvojen viidakkoa, mikä liittyy raskauteen, vauvoihin, lapsiin, kotiin, ylipäätään perheisiin ja perhe-elämään. Oon ollut ekan kerran raskaana vuonna 2000 ja vipan kerran vuonna 2015. Voi luoja miten on asiat tänä aikana muuttunu ja on soudettu ja huovattu miten sattuu suositusten kanssa. Tuntuu, että nykyajan vauvat ei voi selvitä hengissä, jos ne saa esim. korviketta ja ai kauhistus jos se annetaan vielä tuttipullosta. Hörpytys kun on nyt in. Mietin vaan miten olisin hörpyttänyt kolmatta vauvaani sairaalassa, joka silloin jo imaisi nelkyt-kuuskytmilliä pullosta kerralla... Ja jos et imetä, niin oot paskamutsi, vaikka eihän sitä tietenkää kaikki ääneen sano, mutta ilmeet kertoo kaiken.

Sääliksi käy niitä uusia vanhempia, jotka tarttis tukea itselleen vanhemmuudessa. Kysyt joltain ja saat vastauksen jonka seuraava tyrmää täysin. Kunpa jokainen osais löytää sen oman tyylin ja luottais omiin vaistoihin. Yleensä ei oo yhtä oikeaa tapaa hoitaa asioita, vaikka jotkut tuputtaakin sitä omaa näkemystään ainoana oikeana. Ja kunpa ihmiset osais pitää suunsa kiinni neuvoineen siihen asti, kunnes neuvoa kysytään. Silloinkin sen oman näkemyksen voi tuoda esiin, mutta lempeästi eikä paatoksellisesti saarnaten.

Mä oon itsekkin ihan varmasti joskus sortunut siihen, että oon ajanut omia näkemyksiäni liianki kärkkäästi eteenpäin ja tässä pyydänkin anteeksi sitä. Ei oo ollut tarkoitus ollenkaan, sillä tiedostan, että ne on vain mun mielipiteitä, eikä ne oo niitä ainoita oikeita. Yritän neuvoa silloin, kun multa jotain kysytään, mutta yritän myös painottaa sitä, että mä oon tehnyt näin, mutta sulla voi toimia joku toinen tyyli.

Mietintämyssyä oon pyöritellyt päässäni niinkin pitkälle, että sitten kun saan kokea sen onnen, että musta tulee mummo, niin silloin skarppaan, enkä oo neuvoineni kailottamassa miten KUULUU asiat hoitaa. Eiköhän tuo lasteni isämies tiputa mut sitte maanpinnalle, jos näin meinaa käydä. Oon joskus ehkä, vähän, joo-o, liian innokas joitain asioita ajatellen, auttamaan ja neuvomaan, mutta kyllä mä sitten yritän skarpata ja toivonki, että mulle sanotaan ihan päin naamaa, jos oon rasittava. :D Mutta tuohon nyt on vielä pitkä aika, ajankulu on vaan niin hurjaa, että se voikin mennä hujauksessa ja huomaan, että lasken jo toisen käden sormillani lapsenlapsien lukumäärää. Voi sitä tulevaisuuden rikkautta! <3

Tuleville uusille vanhemmille haluaisin sanoa, että kuunnelkaa omia vaistojanne ja edetkää niiden mukaan. Vaikka tää neuvojen viidakko välillä hämmentääkin, niin te tunnette parhaiten oman pienokaisenne, eikä kukaan muu osaa häntä hoitaa niin hyvin kuin te! :)



Satu




torstai 6. lokakuuta 2016

Luovuus

Kirjoittaminen voimaannuttaa. Se on ihmeellinen tunne. Aluksi tuntuu, kuin sisällä olis joku ihmeellinen möykky joka painaa rintaan, sydämeen ja sisuskaluihin. Ihan fyysisesti tuntuu, kuin olis jotenkin sairas tai jotain. Sitten tulee pakottava tarve saada se möykky ulos ja mulla se tulee kirjoittamalla. Oonkin haaveillut usein siitä, että pääsis jonnekkin rauhalliseen paikkaan omien ajatusten kanssa, että sais vaan kirjoittaa. En tiedä mitä kirjoittaisin, mutta takuulla tekstiä tulis.

En osaa sanoa milloin mun kirjoittamisvimma on syttynyt. Mä en koulussa millään lailla loistanut ainekirjoituksissa. Se oli pakkopullaa. Muutenkin kaikki pakottamalla tehdyt asiat, jotka liittyy luovuuteen, ei iske muhun yhtään. Kuvaamataidossakaan en oo ollut mikään hyvä, enkä oo mielestäni osannut piirtää. Mutta silloin, kun saa tehdä luovia juttuja omaan tahtiin, omista tarpeista lähtien, saa yleensäottaen parempaa jälkeä aikaan.

Luovuus yleensäkkin on outo asia. Mistä se kumpuaa? Pitääkö olla tietynlainen ihminen ollakseen luova, vai onko kaikki ihmiset luovia? Miten sä purat omia sisäisiä möykkyjäs? Mä tarkkailen lähipiiriäni ja vähän ehkä kaukaasempaa piiriäkin ja on hieno huomata, että monenlaista möykkyjenpurkutapaa löytyy. Mutta sitten taas on niitäkin, jotka ei niitä möykkyjään pura. Toteuttakaa itseänne! Ihmiset vois paremmin, kun uskaltais tehdä sitä, mistä saa sen voimaannuttavan tunteen. Älkääkä arvostelko niin rankalla kädellä toisianne! Ne pahimmat "huutelijat" onkin yleensä niitä, jotka ei itse uskalla tehdä mitään massasta poikkeavaa.

Elä täysillä ja uskalla olla erilainen, jos se on se sun juttus!





Satu




keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kohtalo

Kohtalon kämmen iskee vasten kasvoja,
saa posken punertamaan.
Silmät kostuvat kyynelistä
hämärtäen niiltä heijastuvan kuvan.

Korvissa soi eilinen musiikki,
jota kohtalo soittaa taukoamatta.
Levy pyörii nonstoppina
eikä neula kulu loppuun.

Tuoksusi leijailee huoneesta toiseen,
sitä kohtalo luokseni kuljettaa.
Se kiskoo sitä perässään,
kunnes sillä nenäni saavuttaa.

Kukaan muu ei kohtaloa huomaa.
Ne vaan ihmettelee asioita.
Eivät ymmärrä miksi
kyynel valuu poskea pitkin.

Se on oikein, mitä kohtalo päättää.
Mä saan tärkeät ratkaisut sille jättää.
Se kyllä näyttää oikean tien.
Sen, minneppäin elämäni vien.

Ja nyt mä näen.
Mä näen sen selvästi.
Tähän enää jää en,
on pakko sanoa hyvästi.




Satu




tiistai 4. lokakuuta 2016

Loppu

Hitaasti lyö kello lyöntejään
siitäkin loppuu veto, loppuu voima
koko maailmasta, enteilyä tuhon
on myös tuo, mitätön kello.

Siitä käy aika vähiin,
vähiin käy elämän askel,
joka muutenkin jäi lyhyeksi,
liiankin lyhyeksi.

Ne mustat pilvet saapuu
jotka noutaa pois auringon
sen ainoan valon,
valon ikuisuuden.

Ja nähdä voin myös itse,
miten hiljalleen peittyy
harmauteen tämä maa,
jota kotina pidin.

Eikä kauaa ole aikaa
Ei kello enää kulje
Ei lyö lyöntejään
Ei hoida annettua tehtävää.

Kohta väistyy myös pilvet
niitä ei enää tarvita.
Ei peitoksi auringon,
eikä katoksi sateen.

Taukoaa hiljalleen tuuli,
joka joskus riuhtoi irti
juurineen maasta puut.
Nyt sen työ on loppunut.

Pysähtyy aika, pysähtyy ikuisuus.
Tässäkö oli se kaikki,
mitä varten eli sukupolvet,
toinen toisensa perään?





Satu




 

maanantai 3. lokakuuta 2016

Kipu



Haava. Tuore. Uusi. Sielussa.
Avaat sydämesi, paljastat pelkosi.
Uskallat luottaa, jälleen.
Askel tuntuu vakaammalta,
mieli tuntuu keveämmältä, hetken.
Tuudittaudut onnen tunteeseen,
annat sen viedä mennessään.
Hapuilet käsiisi langanpätkiä,
solmit niitä yhteen väsymyksenkin uhalla.
Kompastut solmuihin, jälleen.
Matto vedetään alta, yllättäen.
Haava. Tuore. Uusi. Sielussa.





Satu